Täällä Yhdysvalloissa kaikissa osavaltioissa on omat
rekisterikilvet, jotka poikkeavat aika paljonkin toisistaan. Katuja kulkiessani
aloin bongata eri puolilta Jenkkilää tulevia autoja, ensin vain mielessäni
mutta pian aloin myös kirjata ylös uudet saavutukset. Tämänhetkisen kirjanpidon
mukaan puuttuvia on enää Hawaiji, Iowa ja Etelä-Dakota. Niistäkin
muistaakseni olen nähnyt Iowan, ennen kuin aloin pitää kirjaa. Varmat vain
lasketaan, joten kolme puuttuu. Perusosavaltioiden lisäksi vastaan on tullut
Washington DC, jossa on siis omat kilvet, Kanadan puolelta Quebec ja Ontario ja
koko joukko erilaisia government-, diplomaatti- ja muita erikoisrekkareita. Standardista poikkeavien omien kilpien, vanity plates, teettäminen on aika vapaata ja kaiketi aika edullistakin, niitäkin näkee aika paljon. Esimerkki yllä.


Suurin osa osavaltioista mainostaa itseään ja erilaisuuttaan
(tai erikoisuuttaan) jollain lisämääreillä. Näittenkin joukkoon mahtuu
asiallisia sloganeita, tylsiä mainoksia ja sitten korneja tai vähintäänkin
hassuja lausahduksia. Me asumme Empire Statessa, kun naapurista löytyy New
Jersey - Garden State. Ylempää pohjoisesta Pennsylvania mainostaa
www.visitPA.com, Vermontin vihreä kilpi julistaa The Green Mountain State. New
Hampshire puolestaan uhkailee Live Free or Die kun Missouri on Show me State.
Osa mainostaa maataloustuotteitaan, kuten Idaho - Famous Potatoes ja Wisconsin
- America's Dairyland, toiset ammentavat historiasta: Illinois - Land of
Lincoln, Delaware - The First State, Connecticut - Constitution State. Ilmailun
alkuperästä sensijaan näyttää olevan kiistaakin, Ohio on The Birthplace of
Aviation kun Pohjois-Carolina uhkuu olevansa First in Flight.



Kirjavaa
kilvistöä siis ja kaikki yllämainittu bongattu täällä New Yorkissa, suurin osa
meillä Brooklynissa. Korva on kaduilla kulkiessa ja kilpiä tuijottaessa
tottunut jo pitämään normaalina auton äänenä isomoottorisen
automaattivaihteisen matalaa hurinaa. Sellaisia täällä suurin osa autoista on.
Melkein tuntuu autojen malli- ja moottorimerkintöjä tarkastellessa, että täällä
asteikko alkaa siitä, mihin Suomessa loppuu. Ja se pitää jonkun verran
paikkansakin. Jututin miestä, joka hankkii edustusautoja eräälle
taholle. Kyseisen tahon kansainvälinen hankintaohje sallii esimerkiksi
E-Mersuun korkeintaan 2.8-litraisen moottorin, kun täällä pienin, mitä kaupasta
saa on 3.5-litrainen. Tutut eurooppalaiset ja japanilaisetkin on täällä
varustettu Amerikan malliin isoilla myllyillä, jenkkiautoista puhumattakaan.
Kyse on ilmeisesti enemmänkin perinteestä ja kulttuurista, sekä näyttämisen
halusta, kuin oikeasta tarpeesta. Harva keskikokoinen perheauto tuskin
tarvitsee normaaliin työmatka-ajeluun yli kolmelitraista veekutosta, jollainen
melkein joka kärrystä vähintään löytyy. Status taitaa painaa enemmän kuin
kiihtyvyys liikennevaloista toisiin. Toisaalta, miksi yrittää väkisin myydä pientä,
edullista ja ympäristöystävällistä, kun ihmiset ovat valmiita maksamaan koosta,
luksuksesta ja älyttömistä tehoista.

Esimerkkinä
tehojen ja suorituskyvyn (yli)arvostamisesta käy AMG-mersujen yleisyys
katukuvassa. Suomessa olen mieltänyt tuon lyhenteen kuuluvan vain todellisille
autonrakastajille ja rahamiehille, jotka ovat valmiita maksamaan huikeita
summia siitä, että heidän tavallisennäköisestä henkilöautostaan löytyy
täysiverinen urheiluauto, jonka käsissä pitämiseen tarvitaan lujasti taitoa tai
(kallista) elektroniikkaa. Täällä se on ilmeisesti vain lisäkeino, jolla
erottua. Ostaa kerralla kalleimman, mitä listalta löytyy, niin ei jää
jossiteltavaa. Taannoin näin mm. AMG-version R-Mersusta, siis ihan tavallisesta
tila-autosta, ja hiljattain meidän kadulle hiljattain ilmestyi AMG-Ässä. S-Mersuhan on valtionpäämies/toimitusjohtaja-luokan pitkä
edustusauto, jonka omistajan luulisi lähinnä istuvan takapenkillä. Miksi siitä
pitää tehdä kuskille optimoitu kova-alustainen sporttiauto? Jos omistaja itse
ajaa, miksi kuskata edustusauton tiloja? Jos istuu takapenkillä, miksi AMG:N
tehot ja sporttisuus? En ole vielä kuskia nähnyt, mutta aion kysyä tätä. (Jos
uskallan, tuollaisen auton ratin takaa/takapenkiltä voi löytyä aika tylykin
tyyppi...)

S-Mersun perään sopii jatkaa yhdestä amerikkalaisesta
erityispiirteestä. Kun kerran näyttävää kysytään, pitää tarjontaa olla.
Varsinkin Manhattanilla näkee tuon tuostakin pitkiä limusiineja kuskaamassa
jotain äveriästä tai kuuluistaa. Yleisimmin kyydistä taitaa kyllä löytyä ihan
tavallinen kansalainen tai turisti viettämässä erityistä päivää. Hintoja en ole
kysellyt, mutta ei päivävuokra välttämättä pilvissä ole. Allaoleva venähtänyt
Hummeri löytyi ottamassa kyytiin hääparia kirkon edestä. Special day, special
car.

Joskus olen kuullut Jenkkilästä sanottavan, että täällä on
yhtä halpaa ajella limusiinilla kuin taksilla. Epäilen, että asia ei ihan näin
ole, ellei limoksi lasketa tuikityypillistä amerikanautoa, mustaa Lincoln
Towncaria. Niitä näkee todella paljon ja rekkarin vieressä on yleensä puhelinnumero.
Kyseessä on vain yksi kaupallisen kuskaamisen muoto, car service. Etukäteen
tilattava taksia hiukan tyylikkäämpi kyyti, joka on jo aika lähellä
kuuluisien keltaisten hintatasoa. Leena-täti lähti hetki sitten sellaisella ja hinta JFK:lle on kiinteä 38 dollaria. Se on halvempi, kuin mikään taksimatka tällä välillä, joita on kohdalle sattunut.

Raskaampi työ-, ja kuljetuskalusto on yleensä huvittavan suuren
ja kömpelön näköistä, äänekästä ja savuttavaa. Pientäkin kuormaa (kuten vaikka
bussilastillista koululaisia) kuskaamaan tarvitaan valtava ajoneuvo, joka
äänestä päätellen kuskaa kaivoksellista kivilouhetta tai on 50 vuotta vanha.
Roska-autot, puunraivaus- ja muut kuormurit kuulee ja näkee pitkän matkan
päästä, bussit ja paloautot ovat isoja ja raskaita. No, ei ole ensimmäinen
kerta kun tässä maassa tulee mieleen, että jonkun asian voisi hoitaa vähän
kohtuullisemminkin...